Nyt on rehellisesti sanottuna aikaa ja oikea aika pistää ajatuksia ylös. Jospa ne siitä avautuvat mullekin samalla.
Kiitti Nalle kun olet sitkeästi kirjoitellut, arvostan sitä ja koska jotenkin satut osumaan aina naulan kantaan, on sun kirjoituksista ollut monesti jo konkreettista hyötyäkin, vaikken ole itse tänne saanut naputeltua. Kävi vähän niinkuin Nalle arveli: kahta blogia on turhan raskas päivittää.
Joudun oikein mutustelemaan ja miettimään miltä musta tuntuu nyt. Jos ajatellaan mua ja Nallea, olo on samaan aikaan helpottunut ja kuitenkin jotenkin kireä. Ristiriitaista siis 🙂
Nalle on tullut mua vastaan niin paljon ettei ylpeys tahdo enää taipua vastaanottamaan enempää. Omatunto soimaa etten huomioi enemmän, syyllisyys painaa illalla kun tajuan etten ole laittanut edes viestiä. Tuntuu että olen tavallaan vastuussa Nallesta koska hän joutuu nyhjöttämään neljän seinän sisällä odotellen mun yhteydenottoa jota ei sitten koskaan kuulu (todellisuudessa Nalle tuskin nyhjöttää yhtään missään ;D), ja saan tästä yhdistelmästä niin mahtavan taakan harteilleni etten ymmärrä sitä itsekään. Teoriassa tiedän että Nalle on aikuinen mies eikä tee asioita ja päätöksiä vain minun tekemisieni ja tekemättä jättämisieni perusteella, mutta koska olen niin auttamattomasti miettimässä muita ennen itseäni, saan tämänkin asian käännettyä omaksi syykseni ja vastuuksi kantaa.
Samaan aikaan yritän tolkuttaa itselleni että Nalle sanoo sitten kun hänelle riittää tämä mun aikatauluilla eläminen. Siihen saakka nautitaan niistä hetkistä joita ollaan yhdessä ja ei tehdä asioista liian vaikeita. Vuosi takaperin olin etsimässä juuri jotain tällaista mitä meillä nyt on: toista aikuista (miestä) ihmistä jonka kanssa varastaa hetken silloin toisen tällöin, jutella ja muhinoida. Ilman sitoutumista, suurempia lupauksia tai tulevaisuuden suunnitelmia. Silti toivoin että löytäisin ihmisen josta aidosti välitän ja jolle toivon vain hyvää.
Kaikki edelliset kriteerit täyttyvät prikulleen Nallen kanssa, minä vain mietin miettimistäni onko se lähellekään reilua Nallea kohtaan. Voinko mä olla ihminen joka on ottamassa (jollain mittarilla) näin paljon enemmän kuin antaa? Koska Nalle luultavasti tuntee aika tavalla syvemmin mua kohtaan kuin minä häntä. Välitän Nallesta ihan todella paljon ja omalla tavallani jopa rakastan. Mutten ihan sillä tavalla että olisin sitä asuntolainaa lähdössä yhdessä neuvottelemaan. 😉
Haluan Nallelle vain hyvää, mutten tiedä olenko itse hyvää vai pahaa… pelkään että Nalleen sattuu ja en tiedä kestänkö minä pitkään ajatella olevani tällainen ”hyväksikäyttäjä”.
Jos ajattelen itsekkäästi, minulla on nyt kaikki se mitä olen vailla. Minulla on ihana kainalo, mahtavaa seksiä ja ymmärtävä ihminen saatavilla kun sellaista tarvitsen. Jos vain voisin unohtaa sen, onko se reilu kauppa Nallen kannalta.. kunpa vain minun moraali antaisi periksi ja voisin vain olla ja nauttia siitä mitä minulla on nyt ja tässä.
Oikeastaan se on Nallesta kiinni. Jos tämä ”ystävät etuuksilla” juttu ihan oikeasti on ok (ja mäkin saan sen sisäistettyä) en ymmärrä miksei tämä voi jatkua ainakin sinne asti että jompi kumpi meistä löytää sen kuuluisan jalat alta-rakkauden.
Vaikken ole etsimässä ketään Nallen tilalle tai lisäksi, pystynen lupaamaan että jos tällainen rakkaus vastaan tulee (missä, ruokakaupassako?), niin siitä tietää siinä vaiheessa myös Nalle. Jos en pysty muuten sitä purkamaan ulos niin täällä ainakin se onnistuu.
Ja koska Nallella on lupa käydä touhuilemassa muiden naisten kanssa (kortsun kanssa 🙂 ) pidän teoriassa itsellä saman oikeuden. Mutta kuten sanottua, missäpä minä ehtisin köyrimään kenenkään kanssa kun en tahdo ehtiä Nallellekaan kylään.
Sitten ihan yleiseen vielä lopuksi. Loma tekee hyvää ja nautin suunnattomasti touhuilla kaikenlaista pihalla ja lasten kanssa. Valitettavasti se tuntuu niin hyvältä juuri siksi että saan tehdä sen ihan yksin ja omalla tavallani. Ei tarvitse miettiä toisen mielipidettä tai toiveita, saatikka pelätä mököttämistä tai baariin karkaamista kun en hoidakaan asioita eri tavalla. On vain yksi tapa ja se on kerrankin mun 🙂 En pelkää tulevaisuuden haasteita, itseasiassa puhkun jo intoa päästä yrittämään uutta ammattia, yrityksen perustamista ja uuden ajanlaskun alkua.
En ole avannut mun tatuointia oikeastaan kenellekään, Nallelle vähän mutta on hankala pukea sanoiksi sitä ajatusta mikä mulla siitä on.
Ensinnäkin mulla oli tosi vahvasti olo että tässä elämänvaiheessa on tilaus tatuoinnille. Jollekin pysyvälle muistolle että tästä on selvitty ja niin selvitään tulevastakin. En tahtonut mitään prinsessatatskaa, mulle sopii vähän jätkämäinen tyyli ihan mainiosti. Paikka oli myös auki, mutta periaatteena mulla on ollut että tatska laitetaan paikkaan jota kehtaa esitellä eli siis mielestäni kauniiseen osaan minussa. Nilkat ja ranteet ovat olleet aina mun mielestä yksi onnistuneimpia kohtia minussa, joten jalka oli hyvä vaihtoehto.
Kun tatuoija sanoi ääneen Liisa Ihmemaassa teeman, olin ihan asialle avoin. Kun aloin tutkimaan aihetta ja kaikkea siihen liittyvää, löysin sieltä paljonkin symboliikkaa joka sopii minulle. Liisaltakin odotetettiin jotain tiettyä muottia ja tiettyä käytöstä, koska hän ei tuntenut polkua omakseen vetäytyi hän mielikuvitusmaailmaan jossa oli oman elämänsä sankari. Pupu muistutteli ajan kulumisesta; kohta olisi riemuntai ja sitten Liisa saa pelastaa koko ihmemaan. Paineista huolimatta Liisa hoiti homman kotiin ja palasi takaisin oikeaan elämäänsä jossa sitten päättikin pitää oman päänsä ja elää elämänsä juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntui. Sanomattakin selvää että ei siinä huonosti sitten käynyt.
Jotenkin pystyn samaistumaan… kuten Liisalla, mullakin on irvikissaa ja hullua hatuntekijää matkalla mukana. Jeesaamassa ja potkimassa oikeaan suuntaan 🙂