Seilaan hyvin ristiriitaisissa tunteissa tällä haavaa. Toisaalta jollain elämänalueilla rullaa nätisti ja nautin suunnattomasti. Kuten työharjoittelusta oikeassa hoitolassa – tuntuu ehkä jopa vahvemmin kuin koskaan että olen löytänyt sen alan ja tekemisen josta aidosti nautin. Ettei se viimekevään ja kesän intuitio ollut väärässä, kun hylkäsin varman työpaikan ja häivyin koulun penkille. Puhkun ammatillisessa mielessä innosta tietäessäni että pääsen testaamaan osaamistani parin kuukauden päästä espanjaan, luomaan uusia suhteita ja verkostoitumaan. Odotan reissulta aivan älyttömästi, nimittäin kokemusmielessä.. rahallisestihan sinne katoaa tuhansia että pölähtää.
Sitten kun miettii sitä toista puolta reissusta, kuinka mä pystyn keskittymään työntekoon jollei ole varmaa että lapsilla on asiat kunnossa. Selkeät rajat joita noudattamalla voi päivisin seikkailla kaupungilla, rannalla, uima-altaalla, vesipuistoissa ja eläintarhoissa… Ja pitämään kivaa ilman jatkuvaa kärhämöintiä. Koska toisaalta tiedän ettei se ole edes realistisesti mahdollista, ainakaan kokoajan, pohdin alitajunnassa kokoajan miten saisin sen toimimaan.. Haluan että vaikka nuo tekisivät mitä temppuja, niillä on kuitenkin olo että ovat rakastettuja olentoja eikä mitään hylkiöitä joita täytyy sietää.
Asia, joka on taas aika pahasti ristiriidassa monessakin suhteessa. Vaikka itse antelen pojille aika pahastikin välillä, koen että he tietävät silti olevansa minulle tärkeitä. Jokaisen kanssa olen kasvanut yhdessä tähän pisteeseen ja tiedän että tämän hetkinen käytös ja kipuilu on jokin vastareaktio tai seuraus tilanteesta jossa ollaan oltu viimeinen vuosi. Tyhmästi ja väärin he tekevät silti, mutta tyhmiä tai jälkeenjääneitä ei kumpikaan ole. Pikemminkin molemmat ovat oppineet luovimaan maailmassa joka ei yhtäkkiä olekaan ollut sellainen kuin sen pitäisi 8 ja 12 vuotiaalle vielä olla.
Siksipä olen nyt miettinyt päivän (kaiken muun puuhan ohessa) sitä miten Nalle on useamminkin sanonut ettei se että hän ei ole ollut siitoshetkellä paikanpäällä, vähennä mitenkään mahdollisuutta kiintyä ja rakastaa toista ihmistä tai lasta. Koska minusta tuntuu ettei Nalle pysty ajattelemaan pojista ehkä ikinä samalla lailla kuin minä. Helppoja lapsiahan on helppo rakastaa, en kiellä etteikö noissa pojissa ole vastusta. Enkä edes ole peräämässä mitään ihmeellisiä tunteita yhtäkkiä poikia kohtaan, vaan sitä että pystyisin syvällä sisälläni luottamaan että pojilla on hyvä, reilu aikuinen, joka kohtelee heitä lempeästi mutta tiukasti. Siksipä minun on ollut helppo luottaa esimerkiksi siihen että pojat ovat hyvässä ”koulussa” veljeni luona. Vaikka hän sanoo isosti ja suoraan, tiukan paikan tuillen hän olisi salamana puolustamassa poikia kaikkia vääryyksiä vastaan.
Valitettavasti Nallen suhteen on vähän sellainen olo että vastaavassa tilanteessa tulisi jupinaa tyyliin ” ihteppä ovat perseilleet, tyhmempikin olisi tajunnut jättää tekemättä” ja pojat olisivat oman onnensa nojassa.
Mietin myöskin sitä mistä hän minulle puhui kerran, että minun pitäisi kertoa pojille ihan sanallisesti että rakastan heitä. Olen hyvä lepertelemään pienille, mutta isommille lapsille olen sellainen pohjanmaalaisen jäyhä. Silti uskon että pojat tietävät olevansa minulle maailman tärkeimpiä ihmisiä. Ei se tosin tekisi varmasti pahaa sanoa sitä heille.
Alusta saakka olen sanonut Nallelle että mun elämässä prioriteetit on selkeät. Jos valintatilanne tulee vastaan, se on aina lapsille suosiollinen. Piste.
Olin aivan valmis elämään useamman vuoden, pidempäänkin, ilman ketään rinnallani. Syy miksi lähdin edes heittelemään siimaa tuolla nettimaailmassa veteen, oli läheisyyden ja seksin kaipuu ja nälkä. Kun Nalle löytyi, asiat etenivät liian nopeasti ja minulla on aika ajoin olo että olen johtanut Nallea harhaan esittämällä että musta olisi jakamaan elämää 24/7 jonkun kanssa. Koska ei minusta ole.
Tämän hetkinen tilanne on paljon toimivampi meidän kahden välisen suhteen hoitamisessa, mutta se ei silti ratkaise ongelmaa joka liittyy lapsiin ja jahtaa mua korvien välissä. Nallen ja poikien kemiat eivät vain sovi yhteen pätkääkään. Pojat haluavat suoria käskyjä, suoria sääntöjä ja sitä ainaista kaupankäyntiä joilla niitä sääntöjä ja käskyjä voidaan muokata ja tulkita kuten milloinkin parhaaksi nähdään. Nalle taas inhoaa kaupankäyntiä, eikä jaksa seurata jatkuvasti totellaanko niitä sääntöjä joita pitäisi totella. Kun niistä voi luistaa, niistä luistetaan ja sitten Nalle ärtyy kun pojat eivät tottele. Comme ci, comme ca.
Koska tilanne ei tule muuttumaan ja minulle tuli niin vahvasti olo etten voi pyytää Nallelta jotain, mitä hän ei voi antaa, olen viettänyt pientä hiljaiseloa mutustellen kerrankin ajatuksiani kaikessa rauhassa. Kunnes saan ne ylös blogiin.
Kannan syyllisyyttä siitä että Nalle muutti tänne ja jätti kaiken monen sadan kilometrin taakse, enkä voi tarjota hänelle tämän enempää. En voi muuttaa lapsiani muuksi, enkä suoraan sanottuna edes halua. Uskon että vastusten kautta ihmisestä tulee vahvempi, ja vahvoja ihmisiä tässä maailmassa tarvitaan. Toivon että Nalle nauttisi omien lastensa seurasta täysillä aina kun se on mahdollista ettei ainakaan tule sellainen olo että hän sietää minun lapsiani omiensa kustannuksella. Toivon että saisimme muutettua suuntaa sillä tavalla että kaikilla olisi arvokas olo, ja jos emme, osaisimme tehdä oikeita päätöksiä jottei kukaan joudu kärsimään hyljeksittynä porukasta.
Se tunne, kun Nalle tulee tänne ja odottaa saavansa jakamattoman huomioni, että työnnän ne tyhmät idiootit johonkin komeroon, saa minut loukkaantuneeksi, surulliseksi ja jopa petetyksi. Joku ei ole rinnallani vaan jonossa vaatimassa huomiota neljän muun seurassa. Nallen kannalta tilanne on hankala myös, en kiellä sitäkään. Nallella on kuitenkin oma puheenvuoro saatavilla, tämä oli minun puoleni, minun huoleni ja minun tapani ajatella asia.