Tänään olen joutunut pohtimaan taas tätä ”uusperhe”-kuviota. Koska Nalle on aina jakamassa tätä neljän lapsen arkea useamman päivän, tuntuu porukka väkisinkin aika tiiviiltä kokoonpanolta. Olkoonkin että Nallella on välillä viikon, yli tai ali, kotireissu. Sinä aikana lapset saa tietysti taas mut ”kokonaan itselleen”. Silloin kun Nalle on täällä, tulee tehtyä pakolliset rutiinit (missä Nalle auttaa aikalailla 🙂 ), mutta yli liikenevät hetket tulee kyllä oltua tiukasti kultsin kainalossa. Tottakai lapset reagoi asiaan, ensinnäkin mustasukkaisina heidän ja minun ajan menetyksestä ja lisäksi sen vuoksi että näkevät minut jonkun muun lähellä kuin isänsä. En halua väheksyä näitä tunteita millään lailla, mutta haluaisin että lapset tiedostavat ovatko heidän negatiiviset ajatuksensa kohdistuneet yleiseen tilanteeseen vai henkilöön eli Nalleen.
Nalle tulee lasten kanssa hyvin toimeen, ja vaikka rutinaa kuuluu aina silloin kun hän ei ole täällä kuvioissa, kukaan ei marise silloin kun hän on täällä. Mun mielestä se kertoo siitä ettei lapsilla ole suoraan Nallea vastaan mitään. He näkevät kuinka hyvä mulla on olla Nallen kanssa, kuinka Nalle ottaa kaikki huomioon eikä millään muotoa yritä päästä lapsista eroon, päinvastoin. Eli uskoisin ajan auttavan tähän (kin) asiaan.
Tänään vanhin tyttö I, sai kunnon koharit kun ilmoitin Nallen ehkä tulevan viikonlopuksi, vaikka alunperin oli ajatus mennä Nallelle sunnuntai-iltana. Meillä on toiseksi vanhimman pojan O:n 12-vuotissynttärit lauantaina ja tuntui etteivät Nallea sinne huoli. En saanut vastausta miksei, ei vaan saanut tulla.. Haistelisin tässäkin olevan kyse siitä että asiat eivät saisi muuttua, kaiken pitäisi pysyä tuttuna ja turvallisena. Sitten I heitti että meinaako se tulla jouluksikin tänne, johon mä vastasin etten voi tuollaista millään tietää. En edes tiedä mitä tehdään ekana jouluna pois kotoa. Tämä riitti katkaisemaan kamelin selän ja I ryntäsi itkemään (=vollottamaan) omaan huoneeseensa.
Menin sitten perään kyselemään ja puhumaan ja yritin sanoa että miettiä miltä tuntuisi jos mä tekisin (mitä en todellakaan tee) päätöksen että meidän suhteesta ei tule mitään lasten takia, koska he eivät ole valmiita näkemään miestä (siis ketä tahansa miestä) täällä mun kanssa. Miltä se tuntuisi kun tietäisi että olen uhrannut mahdollisuuden onnelliseen ihmissuhteeseen ja ehkä siihen oikeaan rakkauteen lasten vuoksi? Kulkisin onnettomana ikävissäni täällä päivät pitkät..
Lopulta I sai sanottua että hän pelkää että pian minä märisen täällä joka tapauksessa illat taas ja ne joutuu katsomaan mua kun meidän juttu loppuu.
Mitäs siinä voi sanoa… yritin selittää että meillä on Nallen kanssa aika vakaat sävelet ja aikomukset että tästä voisi kehkeytyä jotain todella hyvää ja pitkäikäistä, vuosia kestävää rakkautta. Kunhan kaikki onnistuu. Mutta mitään en voi luvata, kun en voi tietää.
Sanoin ettei sen kannata stressata tuollaisella asialla, että kyllä me ollaan aikuisina tietoisia näistä riskeistä ja yritetään välttää lasten loukkaantumiset mahdollisimman vähäisiksi. Mutta I ihan selvästi pelkää kiintyä Nalleen koska ajattelee sitten satuttavan itsensä jos meillä tulee karikko vastaan.
Lasten isä ei ole I:n kanssa juuri missään tekemisissä ja olis valtavan tärkeää että I saisi isäsuhteensa kuntoon. Se on niin tärkeää murrosikäisen tytön omakuvalle että tuntee olevansa onnistunut, kaunis ja rakastettu. Ehkä I pelkää odottaa noita tunteita Nallelta, vaikka Nalle niihin epäilemättä kykenisikin.. tai sitten potee syyllisyyttä siitä että kokee saavansa jotain noista tai vielä jotain muuta oleellista, mutta ei isältään.
En tiedä, ehkä nämä ovat hyvinkin normaaleja reaktiota. Kun ei ole vertailupohjaa niin ei tiedä sanoa 🙂