Ajattelin purkaa ajatusvirtaa tänne osoitteeseen. Viimeajat ovat olleet henkisesti tosi raskaita, lähestulkoon tulee mieleen ajat vuoden takaa. Itseasiassa Siippa on yksi syistä jotka ahdistaa tai ehkä enemmän masentaa. Se laittelee taas viestejä joiden tarkoitus on nähdäkseni saada mut kyseenalaistamaan perusturvallisuutta tai elämän perustarpeita ainakin. Uhkailee osituksen uudelleen tekemisellä ja ilmoittelee päivittäin missä mun auto on ollut parkissa jne. kyselee lapsista asioita joilla se ei tee yhtään mitään niin kauan kuin aikoo loistaa poissaolollaan niiden elämässä. Kertoilee tapaamisistaan lastensuojelun kanssa (mitä puppua on syöttänyt sinne), pankissa ja oikeusaputoimistossa.
Mikään näistä yksinään ei saisi paljoakaan hievahtamaan, mutta yhdistettynä kaikkeen muuhun ympärillä tapahtuvaan, pikkuhiljaa alkaa riittää.
Pojat jatkaa sekoiluaan. Täysin välinpitämättöminä ja kykenemättöminä ymmärtämään että omilla teoilla on seuraukset eikä niistä seurauksista voi itseään vapauttaa millään kaupankäynnillä, eikä ne myöskään häviä toisia syyttelemällä. Tämähän on seurausta omalta taholtaan minun käytöksestäni. Laiskuudesta ja halusta saada arjesta vähän joustavampaa on kasvanut isoihin mittasuhteisiin yltänyt kasvatusongelma. En tiedä miten sitä voi revetä kokoajan kyttäämään että jokainen käsketty homma tulee tehtyä, kaikki perusduunit tulee tehtyä, että kavereita tai sisaruksia ei kiusata, tavaraa ei varasteta tai oteta ilman lupaa jne. jokainen, siis jokainen, homma pitää kytätä selän takana että se tapahtuu. Jos antaa pikkuisenkaan löysää, esim. päästää kauppaan kaverin kanssa, saa alkaa selvittelemään mitä sieltä on varastettu. Sitten kun pitää isoa puhuttelua niin päivä ehkä ollaan mielinkielin ja minähän tietenkin olen aina valmis vaikka mihin että tilanne pysyisi kivana ja helppona..
Nytkin ne on ollu kolme viikkoa koulun jälkeen mun pikkuveljellä joka katsoo että läksyt tulee tehtyä ja mitään hölmöilyä ei tapahdu. Olen ihan älyttömän kiitollinen siitä että mulla on sisaruksia jotka alkaa jeesaamaan kun huomaavat etten enää pärjää. Jopa siinä määrin kiitollinen että mua haittaa kun en osaa sanoa olisiko musta tekemään samaa takaisinpäin tai olenko ansainnut mitenkään tällaista apua – ja miten mun aika tulee ikinä riittämään kaikille sitä tarvitseville?
Aika on ehkä seuraava ahdistava asia. Koulussa on kokoajan puhetta kuinka helvetillinen ensi vuosi on. Lisääntyneet to-jaksot vähentää koulussaoloaikaa entisestään ja syksy on yhtä näyttöä ja koetta. Lisäksi kaikki loput jutut pitäisi opetella siinä sivussa. (ja niitä on…) Kun nytkin on kokoajan tulossa ja menossa, nytkin on ollut monena viikonloppuna jotain hommaa ja iltatöitä ainakin kerran viikossa… itse haalittuja hommia tietenkin, mutta hetkittäin kaipaisi hetkeä sohvan nurkassa – ja sitten ne pennut pilaa senkin.
Ensi viikolla alkaa To-jakso hoitolassa jonka eteistä kauempana en koskaan ole käynyt. Hirveästi en ole tietoisesti asiaa stressannut, mutta alitajunta tekee sitä varmaan kokoajan.
Kesäksi sain sen harjoittelupaikan espanjasta. Siitä johtuen on monenlaista hommaa ja paperia ja järjestettävää mielessä. Kunhan asiat alkaa järjestymään, se paine ehkä helpottaa… tietenkin Siippa voi hämmentää lähtöä jos siitä jostain kuulee ja olen miettinyt myös Nallen pärjäämistä lasten kanssa siellä paikan päällä..
Nalle alkaa olla niin täynnä lapsia että pelkään jojo-efektin olevan lähellä. Siis kun lapset yrittää olla mieliksi, Nallea ei kiinnosta ja kun Nalle yrittää keksiä jotain kivaa, lapset leikkivät vaikeaa.. lopputulemahan on se ettei ketään kiinnosta paskaakaan. Ja kun päivät menee niin että kaikki ovat kaikkien niskassa, ei työpäivän jälkeen varmaan puutu selontekoa siitä mitä kukakin on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Nallelta puuttuu se etu joka mulla on tässä paskamaisessa tilanteessa; olen ollut näiden pirulaisten äitinä jokaisen ensimmäisestä hengenvedosta alkaen ja uskon ihan jokaisen olevan pohjimmiltaan hyvä. Ei helppo tai tottelevainen mutta silti hyvä. Nalle on nähnyt vain tämän eron jälkeisen sekasorron. Tai ne muruset mitä meistä kukasestakin on jäljellä. Kun ei tiedä millaisia nuo on ollu ennen, rakentaa mielikuvan helposti melkolailla negatiiviseksi.
Silti olen ihan mielissäni siitä että Nalle päätti lähteä mukaan, uskon että meille tulee kivoja hetkiä joita muistella ja ainakin lasten kanssa on ihminen joka välittää.
Tässä siis on mielen päällä monta asiaa, osa tiedostettuja ja osa vielä tiedostamattomia möykkyjä takaraivossa. Nalle haluaa puhua niistä, ja olen minä puhunutkin, mutta varsinkaan lasten asiat ei puhumalla muutu miksikään. Mua pelottaa ihan älyttömästi että joudun tekemään jotain kovia päätöksiä niiden suhteen enkä todellakaan ole valmis siihen. Nallelle on hankala käsittää tätä mun ”kärsi hiljaa” mentaliteettia. En vain tällä hetkellä jaksa jauhaa samoista asioista kerta toisensa jälkeen.
Olen myös vähän stressannut siitä millaista Nallen asunnossa olisi harrastaa sellaista kunnon D/s seksiä. Pelkään että siellä on hankala heittäytyä, uskaltaa ja kestää. Vaikka tiedän Nallen tietävän jo mitkä meidän juttuja on… jotenkin pelkään varmaan muuttuuko Nalle sellaiseksi pelottavaksi Domiksi omalla maallaan. Tosin, kun tänään Nalle heitteli kaikenlaisia kommentteja väkisin ottamisesta ja mun käyttämisestä, sytyin kyllä aika nopeasti. Heräsin oikein miettimään sitä kuinka Nalle ei tosiaan ole käyttänyt mua vähään aikaan, ja kuinka mulla on ikävä sitä. Mutta toisaalta juurikin tämän kiireen vuoksi olen ollut sanomattoman kiitollinen siitä että Nalle miettii mun jaksamista eikä valvota yökausia. Mutta luulenpa että tässä pääsiäisen aikoihin saisin jostain revittyä aikaa pariksi tunniksi Nallen lukaaliin..
Ai niin. Sitten P:llä hajos jalka trampoliinilla ja olen joutunut sitäkin kelkkomaan hoitoon sukulaisille ja I:lle. Mulle on hankala paikka kun olen riippuvainen muista ihmisistä tällä tavalla. En haluaisi olla jos saisin päättää asiasta.