Tästä viikonlopusta uskoisin löytyvän montakin postauksen aihetta. Myös paljon opittavaa ja mietittävää..
Minulle tämä viikonloppu tarkoitti etukäteen paljon yhteensovitettavia asioita. Oli teatteria, mökkireissua, partiota ja Nallen lapsia. Nallen lapset eivät ole olleet toviin meillä, ja heitä odoteltiin vähän erilaisissa tunnelmissa. P ja O odottivat pienempää neitosta K:ta innoissaan. K on helppo, hiljainen ja kerrassaan valloittava kaveri, jonka kanssa ei ole oikeastaan ikinä mitään ongelmaa. Isoveli S on taas lyhyesti sanottuna vähän kaikkea mitä K ei ole. Vaativa, hankala ja suoraan sanottuna välillä pirun ärsyttävä. Koska S on ihan selvästi opetettu siihen ettei hänen tarvitse tehdä mitään myönnytyksiä ikäisilleen kavereille, hänellä ei niitä tahdo olla. Koska tosiasiahan on, etteivät tuollaiset ala-asteikäiset pojat ala ketään kaveria paapomaan.
En millään mielellä halua arvostella Nallen kasvatusta, enkä edes yritä vedota tai ajatella asiaa pojan diagnoosin varjossa, sillä ainoa mitä tiedän on se mitä täällä näen. Ja se mitä näen on jotain tällaista:
Ihan ensimmäisillä tapaamiskerroilla L ja S tulivat hyvin toimeen. Lähinnä tietokonepelit tulivat yhdistäväksi tekijäksi, mutta pikkuhiljaa poikien kaveruus on kadonnut jatkuvaan köydenvetoon. Kilpailuksi siitä mikä on reilua. Vieraskoreus hävisi ja L:ää alkoi ärsyttämään S:n tapa suuttua olemattomista asioista, syyttää L:ää asioista joita ei tapahtunut ja myöskin S:n jatkuva hankala asenne kaikkea kohtaan. Hänen pitää saada leikkiä kaikilla poikien tavaroilla, sotkea ne ja kadota kun pitäisi siivota, hänelle ei saa sanoa mitään kielteistä, häntä ei saa arvostella eikä komentaa. Kaikki mitä hänelle sanotaan tai tehdään tulkitaan henkilökohtaisena vihanpitona, juonena häntä vastaan. Ja tietenkin – kun vanhemmat ovat katsomassa, ollaan itse enkeliä… S käy myös kaivelemassa toisten tavaroita, jopa I:n huoneessa, mitä omatkaan pojat eivät uskalla tehdä.. Eli on tavallaan ihan ymmärrettävää ettei kukaan hihku innosta kun S on tulossa meille.
L ja O ovat viime tapaamisilla keksinee oman taktiikkansa ja tapansa tulla toimeen S:n kanssa; heti kun S alkaa toistella omia ääninauhojaan, tai tekee jotain muuta ärsyttävää, ilmoitetaan siitä isosanaisesti minulle tai Nallelle. Tämä on sitten tietenkin omalla tavalla raskasta koska pitää olla ihan koko ajan kuulolla mitä pojat touhuaa jotta osaa sitten ratkaista asian reilusti. Tosin edellisen vierailun jälkeen sanoin lapsille että alkakaa sanomaan joka asia ääneen, niin saadaan aina asia kerralla hoidettua. Silloin en tietenkään tiennyt että seuraavalla kerralla en olisi oikeastaan yhtään kotona ja Nalle joutuu sijaiskärsijäksi.
En väitä etteikö noissa omissa pojissa olisi mitään vikaa, päinvastoin. Kyllä nekin osaavat härnätä ja käyttäytyä ilkeästi. Mutta jännää kyllä, tähän mennessä ne ovat kuitenkin tulleet aina toimeen toisten lasten kanssa. Ei saumattomasti, mutta ovat tulleet.
Ongelma tässä on se, että lapsethan eivät ole valinneet millään tavalla tätä uusperhekuviota. He sietävät sen jotenkuten, mutta ei nämä tapaamiset mitään lepoa ole, kuten viikonloppujen pitäisi olla. Nallen suosio myös laskee kuin lehmän häntä, vaikka eihän tämä mikään kisa siitä ole kuka on mukavin. Tosiasia on kuitenkin että heidän kotiinsa tuodaan joka toinen viikonloppu kaveri joka saa kaikki hyppimän seinille. Kaikki ovat pahalla tuulella, jatkuvasti komennetaan, huudetaan, ja ilmapiiri on niin negatiivinen että kynttiläkin siinä sammuu. Äitinä tulee paha olla, haluaisin kuitenkin ottaa lasten mielipiteet huomioon terveissä mittasuhteissa, ja se ilmapiiri mikä syntyy tästä nuorallatanssista ei ole hyväksi kenellekään, ei edes S:lle.
Tänä viikonloppuna myös Nalle lähti mukaan viljelemään negatiivista, masentavaa ja kielteistä ilmapiiriä. Niinä hetkinä jolloin olin tässä kotona, tuli niin paha mieli kun näki kuinka lapset yrittivät, leikkivät pienten kanssa, touhusivat ja jopa leipoivat. Ja ainoat positiivisen kuuloiset sanat tulivat lapsilta toisilleen. O huolehti K:lle ja P:lle tekemistä ja sai palkakseen lähinnä valitusta siitä mitä jäi tekemättä. Sellainen jos mikä saa minut alamaihin… Maailman paras asia – innostunut pieni lapsi selittämässä jotain puutteellisella kielellä, huitoen, selittäen, näyttäen… ja aikuinen ei ole läsnä tai kuuntele. Ei innostu. Ei kysele. Ei kehu. Vetää hiljaiseksi… Onneksi Nalle ymmärsi loukkaantumatta kun yritin asiaa hänelle sanoa, ja hyvittelikin heti vähän kannustamalla O:ta.
Mutta se tukala, kireä, pirullinen ilmapiiri saa sen aikaan.
Jälkihehkuna moititaan minulle Nallen toimia, moititaan S.n toimia. Kysellään miksi. Eikä minulla ole vastauksia… Ei sillä että niitä tarvitsisi lapsille hirveästi eritellä ja jos asiat sujuisivat edes jollain tapaa, uskoisin että vähän kerrallaan opitaan tulemaan kaikki yhdessä toimeen. Mutta ongelma on tuo ilmapiiri joka valtaa talon. Se alkaa jo silloin kun valmistaudutaan vastaanottamaan lapset, eli ennen kuin edes yritetään tulla toimeen, on jo luovutettu. Yllätin itsenikin jo viljelemästä kielteistä tapaa suhtautua asioihin kun lähdettiin syömään ennen lasten palautusta ja S sai jollain ilveellä etupenkin paikan. Omat lapset odottivat autossa ihan selvästi jännityksellä miten reagoin kun tulen autoon, sillä he tietävät että tasan tarkkaan meillä istuu lapset takapenkillä ja aikuiset edessä. No, eihän siinä auttanut isosti alkaa mesoamaan, (vaikka jälkikäteen juuri niin olisi pitänyt tehdä) ja istuin takapenkillä tyhjän päällä matkan keskustaan. Lapset saivat siinä taas tuntuvan muistutuksen kuinka S saa tehdä taas jotain sellaista mitä he eivät.
(tästä polveutuukin taas toinen ajatus: Nalle usein vaatii lapsia tottelemaan jotain käskyä ”ei tarvi kysellä miksi kun otat ja teet sen” tyylillä ja kokee sen sitten auktoriteetin haastamisena kun ei urputtamatta totella tai kysytään multa uudestaan. Mutta sitten meillä toimii juuri tällaisissa asioissa marssijärjestys saumattomasti. Etupenkki aikuiselle, ruokapöydässä yhtäaikaa, juhlissa kaikki mukana, katsotaan pienempien perään käskemättä jne..)
Syömäpaikassa vaivuin taas synkkiin ajatuksiin, ja olisin siellä varmasti vieläkin ellei P:n ja K:n hauskat touhut olisi saaneet hymyä suupieleen. Päätin sitten että kun lähdetään takaisin, istun minä edessä. Lapsetkin tupisivat autolle lähtiessä että S ei kyllä istu sitten edessä ja sanoin ettei istu ei.. Ja ei istunut, oli itse mennyt takapenkille 🙂
(ja toinenkin lisäys: Välillä koen senkin kun Nalle istuu automaattisesti kuskin paikalle kysymättä haluanko ajaa omaa autoani, oman auktoriteettini kyseenalaistamisena. Eli ihan selvästi ajattelen sen pomon ja päämiehen näkyvän tällaisissa arjen seikoissa)
Mutta tuo ilmapiiri pelottaa minua sillä jos jotain inhoan, niin kielteisyyttä. Se on myrkky jota en voi sietää. Mikään ei ikinä ole hyvin, kukaan ei ikinä tee oikein, mikään ei koskaan onnistu kuitenkaan. Kannattaako ihmisen ainoaa elämää kuluttaa tuollaisissa ajatuksissa? Kannattaako sellaista tapaa ajatella opettaa lapsille? Ennemmin toivoo isoja ja tippuu kuin ei edes yritä.
Minulla ei ole mitään ratkaisua tilanteeseen. En halua että Nalle lopettaa lastensa näkemisen, mitä hän ehdotti. Tuo ajatus kumpuaa nimenomaan sieltä synkästä paikasta jossa ei enää nähdä mitään syytä tarttua toimeen kun pieleen se menee silti. En anna lastensa menettää isäänsä sen vuoksi ettei kemiat osu pojilla yhteen. K ei ole tehnyt kertakaikkiaan mitään menettääkseen isänsä kainalopaikan… Ajattelisin että koska Nallella on etäviikkoja paljon, ja vanhemmat asuvat Nallen lasten kanssa samalla paikkakunnalla, ei olisi mikään hankala järjestää yhdessäoloaikaa sinne. Nallen mielestä siellä on ahdistavaa ja tukahduttavaa, enkä ala väittämään vastaan, mutta haastaisin Nallen miettimään että onko kuitenkin lastensa elämässä oleminen hetkittäisen ahdistuksen arvoista, ja voisiko tuohon ahdistavuuteen kenties vaikuttaa edes pikkiriikkisen omalla positiivisella asenteella?
Soisin Nallelle jotain voimaannuttavaa tekemistä. Oikeasti se että on uudella paikkakunnalla, uusien ihmisten ympäröimänä ja vailla tuttuja kuvioita, on ihan varmasti välillä ylitse pääsemättömän raskasta henkisesti. Minulle ainakin olisi.
Lopuksi haluan vielä muistuttaa etten pidä S:ää pahana tai ilkeänä lapsena. Me kaikki yritämme tietenkin pärjätä niillä tiedoilla ja taidoilla jotka meille on suotu. Pyörittelen asioita tässä ihan vain asioina; ja tosiasia on että S.n meillä ollessa ei kenenkään käytös ole luontevaa, vapaata tai myönteistä. En koskaan menisi sanomaan tai tekemään mitään mikä saisi S.n tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi tai syrjityksi, enkä tahdo aiheuttaa Nallelle pahaa mieltä. Minun täytyy vain kirjoittamalla nähdä tämä tilanne kokonaisuutena ja miettiä ennenkaikkea vanhempana mikä on hyväksi omille lapsilleni ja Nallen velvollisuus on tietenkin ihan sama omia lapsiaan kohtaan.
ps. Mökillä Nalle sai kehuja. Tytöt olivat myös minua odotellessaan puhuneet siitä miten olen muuttunut Nallen kanssa parempaan suuntaan. Ei kuulemma olisi voinut kuvitellakaan entisessä elämässä kuinka elämäniloisena vielä joskus kuljen teatterilla ja ”pääsen” vielä mökillekin hummaamaan 🙂